Työ, työllisyys, työttömyys ja mielikuvat
Ilman työtä ei ole työterveyttä. Toisaalta työttömyys on uhka kansanterveydelle. Eikä se työttömyystilastojen valossa ole vähäinen. Työnhakijoiden määrä on yli kymmenkertainen avoimiin työpaikkoihin verrattuna ja työttömien työnhakijoidenkin kuusinkertainen. Siltikään puhe työvoimapulasta ei ole turhaa. Niihin töihin, joihin tekijöitä tarvitaan, ei rekrytointi onnistu, koska täsmäosaajista on puutetta. Mutta onko osaajien puute tosiaan niin paha, kuin tilastojen perusteella näyttäisi?
Työllisyyden kohentumisen trendi, harhaako vain?
Lähes päivittäin uutisoidaan työlisyyden kohentumisen trendistä. Mutta onko kysymys vain unelmasta ja mielikuvasta, joka luo lohtua muuten toivottamalta tuntuvan tilanteen sietämiseen. Nyky-yhteiskuntaa on kasvatustieteellisessä kirjallisuudessa kuvattu mielikuvayhteiskunnaksi. Jotta ymmärrettäisiin mielikuvien merkitys, olisi tarpeen pohtia mitä ja millaisia päätöksentekoon vaikuttavat mielikuvat ovat. Toisaalta olisi tarpeen ymmärtää miten niillä on voitu, ja voidaan, päätöksentekoon vaikuttaa.
Mielikuvat perustuvat yleensä käsitteellistämättömiin uskomuksiin. Kun mielikuvia puetaan sanoiksi, niitä käsitteellistetään järkeistämällä. Lopputuloksena on usein “mututieto”, jossa parhaimmillaankin esitetyt tosiasiat painottuvat sanallistajan faktoille liittämiin merkityksiin. Pitäisikö työttömyyden syitä yrittää selvittää tutkimalla minkä verran yhteiskunnallinen päätöksenteko perustuu faktoihin ja missä määrin uskomuksiksi piintyneisiin mielikuviin?
Työnhakijoiden ja rekrytoijien mielikuvaristiriidat
Syitä siihen, miksi yksinkertainen laskutoimitus (työttömät työnhakijat – avoimet työpaikat = työttömyystilanne) ei voi tuottaa oikeaa tulosta, on paljon. Varmaa on ainakin se, että kaikkiin avoimiin työpaikkoihin ei työttömillä työnhakijoilla ole riittävää osaamista eikä koulutusta. Lienee kuitenkin mahdollista, että selityksenä on myös työntekijöiden ja rekrytoijien mielikuvien välinen ristiriita.
Työnhakijoiden haluttomuus hakeutua töihin, joihin heillä ei tuntuisi ulkopuolisen silmin olevan mitään perusteltua syytä, on ruokkinut mielikuvaa yleistyvästä työn vieroksunnasta. Tämän innoittamana – oman mielikuvani ja uskomukseni mukaan – on luotu suomalaisittain käynnistetty aktiivimalli. Valitettavasti se perustuu – taas kerran – uskomukseen, jonka mukaan työvoimaviranomaiset voivat työnhakijoita ja rekrytoijia paremmin tunnistaa työpaikan ja työnhakijan keskinäinen yhteensopivuus.
Uskomus viranomaisten asiantuntijuuden ylivertaisuuteen, työnhakijoiden ja rekrytoijien asiantuntemukseen verrattuna, on osoitettavissa virheelliseksi aktiivimallin käytännön soveltamisesta pomittujen esimerkkien avulla. Kun eräässäkin tapauksessa orkesteriviulistin paikkaa tarjottiin työvoimatoimistossa alttoviulistille, oli ehdotuksen torjumisen syy sekä työnantajan että työnhakijan kannalta yksiselitteisesti ainoa oikea ratkaisu. Alttoviulu kun on, viulua (maallikon silmin) muistuttavasta ulkonäöstään huolimatta ihan eri soitin.
Viulun ja alttoviulun sukulaisuus on niin suuri, että alttoviulistit usein osaavat soittaa sivuinstrumenttinaan viulua. Harvemmin taito kuitenkaan on sen tasoista, että he selviytyisivät viulistin tehtävistä sinfoniaorkesterin ammattitaitovaatimuksien mukaan. Aktiivimallia soveltamalla ratkaisu kuitenkin tulkittiin työstä kieltäytymiseksi – alttoviulistille epäsuotuisine taloudellisine seuraamuksineen.
Työtä ja sen tekijää saattaa kaikilla ammattialoilla estää kohtaamasta muutkin kuin tietoon perustuvat järkisyyt. Puolin ja toisin syntyvät mielikuvat voivat hyvinkin johtua hiljaisista olettamuksista.
Työnhakijoilla voi olla mielikuviin perustuvia ennakkokäsityksiä tarjolla olevista töistä ja työpaikoista. Eivät he hakeudu sellaisiin tehtäviin, joihin eivät usko kykenevänsä. Eivät silloinkaa, kun eivät uskalla, moni toivonsa menettäneenä, edes kokeilla oppimiskykyään tai pitävät erilaisista syistä mahdollisia töitä itselleen jostain muusta syystä huonosti sopivina.
Rekrytoijilla saattaa olla hyvinkin selkeitä mielikuvia siitä, millaiset hakijat eivät missään tapauksessa sopisi tehtävään. Vaihtoehtoisesti heillä voi olla hyvinkin tiukka mielikuva siitä, millaisia rekrytoitavien tulisi olla.
Kummankin osapuolen mielikuvien syntymisen taustoja tutkimalla voidaan kenties osoittaa monikin ennakkoluulo aiheettomaksi. Hokema, jonka mukaan puhumalla asiat selviävät, pätee tähänkin. Mielikuvien pukeminen sanoiksi antaa mahdollisuuden niiden oikeellisuuden testaamiseen. Se edellyttää kuitenkin sanallista vuorovaikutusta yhteisössä, jossa työ ja sen tekijät ovat etsimässä toisiaan.
Työttömyys Suomen kartalla
Työttömyys tuntuu noudattavan kotimaisten kielten rajoja Suomen kartalla. Mitä vallitsevampi ruotsi on alueella äidinkielenä, sen vähemmän siellä on työttömyyttä. Täysin ruotsinkielinen alue on Ahvenanmaa. Siellä työttömyysprosentti oli heinäkuussa 2018 vain 3,7. Toiseksi vähiten oli vahvasti ruotsinkielisellä Etelä-Pohjanmaalla, jossa vastaava luku oli 7,8. Lähes yksinomaan suomenkielisillä alueilla sen sijaan prosenttiluvut vaihtelevat välillä 8,1 – 16. Näilläkin painottuen siten, että suuri ruotsinkielisen väestön edustus ja suuri asukastiheys korreloivat vähäisempään työttömyyteen.
Ruotsinkielinen alakulttuuri korreloi muihinkin tiiviiseen yhteisöllisyyteen liittyviin muuttujiin, ainakin keskimääräistä vähäisempiin itsemurhalukuihin ja yleensä korkeampaan eliniän ennusteeseen. Yhteisöllisyyteen kuulunee myös tiiviimpi vuorovaikutus keskustellen. Suurkaupunkien kerrostaloissa välttämättä naapureita ei juurikaan tunneta. Silti tiiviissä asutuskeskittymissä mahdollisuus puheväleihin on suurempi päivittäin useamman ihmisen kesken kuin harvaan asutuilla korpimailla.
Ratkaisuna työttömyysongelmaan, tai edes keinona sen helpottamiseen, tuskin olisi pakkoruotsin lisääminen missään oppilaitosmuodossa. Syitä nykyisen suuntaisiin tilastoeroihin on helpostikin lueteltavissa muitakin kuin alueellinen kotikielten edustus. Syntyjään ruotsinkielisten alakulttuurista kannattaisi kuitenkin meidän suomenkielisten ottaa opiksi välittömämpi kielellinen vuorovaikutus. Mielikuvakulttuurin katteettomien myyttien murtaminen puhumalla ja väärinkäsityksiä selvittämällä olisi varmasti ainakin kokeilemisen arvoista.
Oivaa pohdintaa!
Joskus on tullut mieleen myös po. blogiin liittyvä ongelma: ”inhimillinen hävikki”.
Luuleeko maamme tai uskovatko jotkut avainhenkilöt, että Suomi on jo niin vauras, ettei sen tarvitse olla huolissaan edes ns. inhimillisestä hävikistä?
Siis siitä, että työntekijöiden ajatuksia, ideoita, motivaatioita, tarmokkuutta ja luovaa pääomaa EI tarvitse päästää työssä esiin. Tai päästää niitä edes työelämään käytettaväksi. Se siis suljetaan joskus ulkopuolelle. Lieveilmiönä syntyy alisuoriutumista tai puolittaisella tyhjäkäynnillä puuhailua.
Se on ilmiönä hyvin usein julkisen hallinnon puolella, tai sen liepeillä tavattava, lähes kuolemansynti. Eli se on tavalla tai toisella hävikin kohteeksi joutuvien ihmisten elämän, resurssien, kyvykkyyden ja kehittymishalun haaskaamista, jota on harjoitettu jo vuosikymmeniä alasta tai siellä toimivista vastuuhenkilöistä riippuen.
Siitä on tullut osa hallinnon ns. piittaamattomuuden kulttuuria.
Tässä me häviämme joka päivä, ja tällä tavalla me emme kehity toisin toimivien joukossa, kuten potentiaalimme voisi edellyttää.
Ilmoita asiaton viesti
Osuva ilmaisu tuo piittaamattomuuden kulttuuri, josta valitettavan runsaasti – ja valitettavan monipuolisesti – löytyy esimerkkejä.
Ilmoita asiaton viesti
Minusta jo alkaa tuntua siltä, että heitän tunkin… ihmisen toiminta on lähtökohtaisesti irrationaalista jos se perustuu lakiin… perseiden pesu tenalapuilla ei nuoria kiinosta ja ei se palkkakaan kaksinen… keskellä korpea olisi töitä viidelle kymmenelle hitsarille, mutta sen varaan ei kannata asuntoja ostamaan ruveta, kun juuri tyhjensivät taajaman, kun töitä oli kymmenelle…
Ilmoita asiaton viesti