MarjattaTeirila

Työllistymisen vai työllistämisen velvollisuus?

 

 

Perinteisesti työllisyyden korjaamisesta huolehtimisen on  hätätilanteissa katsottu kuuluvan julkiselle sektorille. Nyt on hätätilanne numeroiden perusteella. Kuitenkin työpaikkojen lisäämisen sijasta julkinen sektori, eli kunnat ja varsinkin vältio, pyrkii säästämään niillä toimialoilla, joilla työllistytään pääosin julkishallinnollisiin tehtäviin. Säästöt toteutetaan työpaikkojen lakkauttamisella, irtisanomisilla ja näiden alojen palkkakehitystä jarruttamalla. 

 

Kunnat ja valtio työllistävät yhteensä noin kolmanneksen työllisistä

 

Mietityttämään jää, kuinka paljon todellista säästöä syntyy, kun toimenpiteiden kustannuksiin otetaan mukaan työttömyyden aiheuttama lasku yhteiskunnalle. Sotemenojen kasvu, mahdolliset uudelleen kouluttautumisen kustannukset (ynnä työttömäksi jääneiden hukkaan menneet aikaisemmat opinnot) ja vähentyneiden työpaikkojen mukanaan  tuomat toimintojen uudelleenorganisointikulut ovat välittömästi tunnistettavia menoeriä. Sen sijaan välilliset seuraukset, joita aiheutuu muunmuassa kaikkia ikäryhmiä koskevien koulutus- ja kasvatustoimen resurssien heikentämisestä sekä lyhyellä että pitkällä aikavälillä, jäävät toistaiseksi vain arvattaviksi, vaikka väistämättä aikanaan lankeavatkin maksettaviksi. 

 

Ennen muuta koulutuksen osalta tilanne on huolestuttava myös kaavaillun sote- ja maakuntauudistuksen ehkä toteutuessa. Eikä vähiten huoleta se, millaiset vaikutukset sillä on hyvinvoinnin ylläpitämisen ja edistämisen mahdollisuuksiin. Koululaitos ja koulutushan on perinteisesti ollut terveyden ja hyvinvoinnin kivijalka. Sote-uudistuksessa sen merkitys tuntuu tyystin unohtuneen.

 

 

Vapaus ja vastuu

 

Vastuun ja vapauden sanotaan kuuluvan yhteen. Mutta tosiasiassa ne ovat vahvassa riippuvuussuhteessa keskenään. Mitä vähemmän organisoitunut yhteisö on, sen vapaammat kädet yhteisön jäsenillä on ideoida itselleen toimeentulomahdollisuuksia. Toisaalta heillä on myös suurempi vastuu onnistumisistaan ja epäonnistumisistaan. Pitkälle organisoituneissa yhteiskunnissa sääntöjen, säädösten ja lakien viidakko rajoittaa ansaintakeinojen valintaa ja toteutusta. Toisaalta turvaverkkojärjestelmät ovat olennainen osa järjestäytynyttä yhteiskuntaa. Vapautta on rajoitetusti, mutta myös vastuu omasta toimeentulosta on verojärjestelmien kautta jaettu yhteisesti kannettavaksi. 

 

Vastuun ja vapauden suhdetta havainnollistavaksi esimerkiksi sopinee  pohjoismaisen nyky-yhteiskunnan vertaaminen parin vuosisadan takaiseen. Ennen vastuu oli kokonaisuudessaan yksilöllä itsellään (lukuunottamatta vapaaehtoista armeliaisuutta). Sitä mukaa kuin yhteiskunta yhä pidemmälle organisoitui, sille laadittiin jatkuvasti monimutkaistuvat pelisäännöt. Ne rajoittivat jäsenten vapautta aloitteellisuuteen, mutta samalla päästivät heidät viime käden vastuusta hengissä pysymisensä edellytysten luomisessa. 

 

Yhteiskunta oli omine säätelytoimineen supistanut mahdollisuuksia itsensä aktiiviseen, omaehtoiseen työllistämiseen 1900-luvun puoliväliin mennessä kaikissa Pohjoismaissa. “Vastineeksi” oli luotu erilaisia yhteiskunnallisia, ja sellaisina myös pakollisia, vakuutus- ja eläkejärjestelmiä. 

 

Turvajärjestelmä osoittautui kuitenkin ajan mittaan odotettua kalliimmaksi. Kuluja alettiin karsia sieltä, mistä se oli nopeinta, eli julkisen sektorin työpaikoista. Samalla työllistämisen velvoitetta alettiin siirtää yhä enemmän yksityiselle sektorille. Sen velvoitteen ovat, ainakin PK-yritykset,  hoitaneet osaaltaan enimmäkseen varsin mallikkaasti ja vastuullisesti, joskin suhdanteiden sallimissa rajoissa.

 

 

Työllistymisen velvollisuus

 

Uusin työllistämistoimenpide on aktiivimalli. Työllistämisen velvoite on siirretty työttömille työllistymisen velvollisuutena. Siinä täysimääräisen työttömyyspäivärahan saamisen ehtona on aktiivinen työllistymispyrkimys. Aktiivisuutta voi osoittaa monella tavoin: 

• aktiivisesti työtä hakemalla

• tekemällä vähintään 18 tuntia palkkatyötä 65-päiväisen etuudenmaksujakson aikana

• yritystoiminnalla, josta on ansaittava vähintään 241,04 euroa maksujakson aikana

• yritystoiminnalla edellisin ehdoin kevytyrittäjänä

• TE-toimiston tarjoamiin palveluihin osallistumalla

• työnantajien järjestämiin rekrytointikoulutuksiin osallistumalla

Enin osa niistä toimista, joilla aktiivisuutta osoitetaan, on sellaisia, joilla ei ole todellista vaikutusta työllisyyteen. Toisin sanoen, ne eivät tosiasiassa vähennä työttömien osuutta työikäisestä väestöstä, vaikka niiden avulla voidaankin saada tilastot näyttämään kauniimmilta. 

 

 

Miten aktiivimallilla voisi vaikuttaa todelliseen työllistymiseen?

 

Yksi kerrallaan aktiivisuuden osoittamistapoja tutkaillen niistä saattaa alkaa hahmottua kehittämisenkin arvoisia keinoja työllistymisen kynnyksen ylittämiseksi. Tosin luettelon ensimmäinen, aktiivinen työn hakeminen, saattaa vaivuttaa epätoivoon jo ennestäänkin turhautuneen työttömän. Vaatii melkoista itseluottamusta, jos uskoo olevan realistisissa kilpailuasemissa siinä työnhakijoiden joukossa, jossa jokaisesta paikasta kilpailee yhtenä kymmenestä. Näistäkin keskimäärin neljä on työpaikan vaihtajia, eli työllisiä työnhakijoita. Heillä luonnollisesti on myös, jokaisella, edeltävää työkokemusta. 

 

Palkkatyön tekeminen vähintään 18 tuntia etuisuusmaksukauden aikana ei tunnu kauhean suurelta vaatimukselta. Mutta kun sitä työtä ei, edelleenkään, taida olla. Tosin, jos jotain omaa osaamista sivuavaa  on tarjolla, vaikkapa lyhytaikaisena sijaisuutena, on se mahdollisuus tulla tutuksi työnantajille. Kun muistaa pyytää työtodistuksen, voivat lyhyet sijaisuudetkin kerryttää tuiki tarpeellista, dokumentoitua työkokemusta.

 

Työnhakijana kannattanee varsinainen yritystoiminta unohtaa mahdollisena ansana. Tosin jokainen, joka putoaa  työttömäksi tunnustettujen joukosta, osaltaan kaunistaa työllisyystilastoa. Ei kuitenkaan kannata uhrautua tukeakseen tilastokosmetiikkaa. Työnhakijalle itselleen on turvallisempaa aloittaa kevytyrittäjänä. Silloin on mahdollista hankkia yrityskemusta sekä omiin oppimis- että asiakkaan avuntarpeeseen räätälöidyllä, työnhakijan omalla osaamisalueella. Tai mikä estää opiskelelmasta jotain uutta toimiakseen kevytyrittäjänä.  Ehkä siitä myöhemmin urkenee uusi ura itsensä työllistämiseksi. Myöhempiin palkkatöihinkin kevytyrittäjyys kerryttää työkokemusta.  

 

 

Kun koulu ei enää opeta elämää varten 

 

Aktiivimallin toimenpiteiden luettelossa ovat viimeisinä TE-toimistojen tarjoamat palvelut ja työnantajien järjestämät rekrytointikoulutukset. Niiden tarkoituksena on osaltaan perehdyttää työttömiä käyttämään niitä välineitä, joita työnhakijoille on tarjolla voidakseen työllistyä. Palkkatöihin pääsy, ainakin pelkästään tilastoja tarkastelemalla, vaikuttaa hyvin vaikealta, jopa lottoamiseen verratavalta. Siksi erilaiset henkilömarkkinoinnin keinot tuntuvat korostuvan hakuneuvonnassa. Eikä yrittäjyysvalmennuskaan ole ainakaan vähenemään päin.

 

Kysyä sopiikin, tuleeko ura- ja elinkeinovalmennus liian myöhään, jos sitä koulunsa päättäneille tarjotaan vasta työttömyyskokemuksen jälkeen. Monimutkaisuvassa yhteiskunnassamme elämänhallinta alkaa kaikkiaan olla haastavaa pelkän virallisen koulutusjärjestelmän oppien varassa. Nopeasti muuttuvassa ja kehittyvässä yhteiskunnassa on mahdotonta synkronoida kaikkien osa-alueiden muutoksia keskenään. Siksi priorisointijärjestyksen kärjessä pitäisikinolla koulutuksen. Eikä sen opetussuunnitelmien tekemistä saisi - nykyiseen tapaan - jättää (käytännössä) poliittisin perustein valittujen virkamiesten käsiin asiantuntijoiden sijasta. 

 

Koulutuksen suunnittelu tulisi antaa - alakohtaisesti ja kaikilla tasoilla, varhaiskasvatuksesta yliopistolaitokseen - koulutuksen ja yhteiskunta-asiantuntijoiden tehtäväksi. Ehkei silloin tarvitsisi jatkaa oppivelvollisuuttaa TE-keskusten ja yritysten rekrytointipalveluiden opetustarjonnalla.    

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (3 kommenttia)

Käyttäjän marttivartti3 kuva
Martti Nurmi

>Koulutuksen suunnittelu tulisi antaa - alakohtaisesti ja kaikilla tasoilla, varhaiskasvatuksesta yliopistolaitokseen - koulutuksen ja yhteiskunta-asiantuntijoiden tehtäväksi.

Tuosta olen eri mieltä. Opetusjärjestelmät eivät ole meillä kyenneet opettamaan sellaisia valmiuksia opetettavilleen, jotka tekisivät heistä kykeneviä toimimaan työnantajien palveluksessa valmistuttuaan. Saksalainen järjestelmä, jossa viimeinen opiskelujakso suoritetaan yrityksissä, on esim. teollisuudessa toimivampi.
Meillä kaytännön asioita opettavat usein ihmiset, jotka eivät koskaan ole toimineet niissä tehtävissä, johon opiskelijat uskovat pätevöityvänsä opiskeluaikanaan.

Käyttäjän jannekejo kuva
Janne Kejo

Niinpä. Tuotantovälineiden omistajilla on valta päättää, ketkä työllistyvät ja ketkä ei.

Käyttäjän MarjattaTeirila kuva
Marjatta Teirilä

Olet oikeassa, ja siksipä olenkin sitä mieltä, että koulutuksen suunnittelu tulisi antaa koulutuksen ja kunkin ammattialan asiantuntijoille, toisin kuin nyt on - ja on niin liian pitkään ollut - tilanne. Meillä eri alojen opettajilla ei ole ollut juurikaan sanottavaa (siis niin, että sitä oltaisiin oikeasti kuunneltu) opetussuunnitelmien perusteita laadittaessa ja eri asteisia oppilaitoksia uudelleen muotoiltaessa. Olemme vain itse omassa työssämme voineet (kukin omalta pieneltä osaltamme) yrittää pelastaa sen mitä pelastettavissa ministeriöiden, opetushallituksen ja myös hallituksen määräyksistä huolimatta olemme voineet. Ja se valitettavasti pätee ainakin perusopetuksesta yliopistolaitokseen. Ja juuri nyt tilanne on mielestäni pelottavin nimenomaan toisen asteen, eli vanhan kunnon amiksen, osalta.

Toimituksen poiminnat